Tämä on vuodelta 2009..

Hautaudun pimeään
Huppuni alta et näe kyyneleitäni
Jotka tässä lohduttomassa yössä vierii
Sade ropisee
Yksin matkani taitan
Tienpäähän tuntemattomaan.....

Olisitko sinä enkelini
Viitoittamassa tietäni
Kohti parempaa
Kohti kirkkautta
Antaisitko siivilleni voimaa
Jotta pääsisin pois....

Mä synnyin tähän maailmaan mustat siivet selässäin. Monta monituista kertaa koitin mä niil lentää, mut aina putosin. Tajusin viimein ettei niil voi lentää ne ei ollut lainkaan lentämistä varten. Mun kuului jäädä tänne yksin kulkemaan. Kerran luulin löytäneeni rakkauden ja koitin lentää, mutta huomasinkin että se oli pelkkä ihastus, hetken huuma.
Paljon pettymyksiä matkallani koin, tahdoin jo luovuttaa, en jaksanut enään päivääkään.
Hiljaa yössä kapusin sillan kaiteelle, itkin pahaa oloani ja sitä kuinka kaikki jäisi taakseni jos hyppäisin alas. Tunsin kuinka joku tarttui minuun kiinni. Hiljaa varovasti käänsin kasvoni kohti varjoa. Tuo varjo auttoi minut alas sillan kaiteelta ja pyyhki kyyneleitäni pehmeillä, lämpimillä käsillään. Nostin katsettani, jotta näkisin kuka minua oikein lohdutti sylissään.
Tunsin oudon tunteen sisällläin. Joku kuiskasi;" se on rakkaus."

YKSIN..

YKSIN OLEN.
EN VOI TEHDÄ MITÄÄN
OLEN LIIAN SURULLINEN
ITKEN YKSIN
HILJAISUUDESSA.
KATSELEN KUVIA
TUNNEN KUINKA
KYYNELEET TULEVAT
POSEKELLENI.
PIAN VESI LAMMIKKO
MINUT JO YMPYRÖI.
OLEN TUHON OMA
KUKAAN EI TULE
PELASTAMAAN.
KUKAAN EI OLE
AUTTAMASSA KAIKKI
OVAT POISSA.
OLEN VAIN YKSIN
SURUNI KANSSA.
-SÄRKYNYT SYDÄN

Tämän "novellin" tapaisen, olen rustannut joskus vuoden 2007 alkupuolel.   

KAARU TOTUUSKO ?

Oli kuuma kesäilta kun kuulin sen törmäyksestä johtuvan äänen ja se olikin viimeinen mitä kuulin…

Kello on 22.13 kun lääkäri sanoo surullisena katsoen minua : ”kuolinaika 22.13…Miksi niin moni nuorilapsi lähtee keskuudestamme liian aikaisin luojan tykö? Huoh.. Hoitakaa te hommat loppuun täällä, minä menen soittamaan hänen vanhemmilleen ja kerron tämän surun heille.”
Lääkäri poistui toimenpide huoneesta heittäen matkallaan verestäni tahrautuneet suojakäsineet roskikseen. Kaksi ihan mukavan näköistä hoitajaa puhdisti minut verestä, taittoivat hellävaraisesti käteni vatsani päälle katsoen ensin minua silmiin ja peittäen minut sitten valkoisen peiton alle.

Hoitajat puhuivat keskenään surullisina miettien miksi ihmeessä niin monen elämä loppuu aivan liian aikaisin. ”Tälläkin tytöllä olisi vielä ollut pitkä tie edessä mutta nyt se on ohi aivan liian aikaisin.” Toinen hoitajista yritti olla reippaampi vaikka hänkin meinasi ruveta itkemään aivan kuten hänen työtoverinsa joka kumminkin lohdutti tätä hieman vaikka se tuntui vaikealta.

Tottahan se on että ei kuolema aina kato aikaa eikä paikkaa, vaikka minun kohdalla se olisi voinut jäädä tuoneempaankin mutta kuten sanoin jo että kuolema .. se ei katso aina aikaa eikä paikkaa. Monesti kyllä yritin itse päästä hengestäni mutta en pystynyt tekemään aikeitani koskaan loppuun asti. Yritin hypätä junan alle, yritin ajaa pyörällä autonalle ja satoja kertoja viiltelin itseäni mutta en koskaan loppujen lopuksi olisi halunnut jättää tätä maailmaa vielä, mutta nyt kuolema itse yllätti minut.


Niin olin joutunut onnettomuuteen pyöräillessäni kaupungista 2 tuntia myöhässä kotiin. Myönnän olleeni huolimaton kun olin taas kerran jäänyt vain kavereideni seuraan vaikka minun olisi pitänyt olla kotona jo puoli kahdeksalta, mutta se oli minun vakituinen tapani, jäädä roikkumaan milloin minnekin vaikka olisi kuinka sovittu kotiin tulo ajoista ja jne. Mutta kuten aina tapasin sanoa jälkiviisaus on paras tapa katua tekosiaan ja nyt kuolleena minun on hyvä katua kun en enää koskaan voi olla kavereideni, saati perheeni kanssa yhdessä, enkä tehdä mitään muutakaan. Voi kunpa olisin tajunnut lähteä aikaisemmin kotiin mutta en niin en.

Hoitajat poistuivat huoneesta sammuttaen valot ja menivät lääkäriltä kysymään joko minun vanhempani olivat saaneet tiedon. Lääkäri pudisti päätään ”En valitettavasti ole löytänyt mistään hänen tavaroistaan henkilötietoja”. Saman aikaisesti kun hoitajat ja lääkäri jäivät keskustelemaan siitä mitä heidän pitäisi alkaa tehdä että saisivat henkilöllisyyteni selville, saapui neuvontaan pitkä mies ja nainen ja heidän kasvoista päätellen heillä oli kamala huoli ja hätä siitä, missä heidän tyttärensä mahtaisi olla. ” Anteeksi mutta onko tänne tuotu yhtään nuorta tyttöä tai onko jonossa
yhtään nuorta tyttöä?” Nainen kysyi…

Hoitaja vastasi ”meillä ei ole nyt jonossa kuin yksi vanhamies ja nuoripoika, mutta kyllä… tänne tuotiin noin 45 minuuttia sitten nuorityttö.”
”Voisimmeko saada tavata hänet, josko hän olisi meidän oma tyttäremme?”

Samalla kun vanhempani kulkivat hoitajan perässä, he puhuivat keskenään siitä kuinka nyt saisin ainakin viikon pituisen koti arestin, koska en ollut tullut kotiin ajoissa. Hitsi, kyllä nyt huvittaa vaikka ei saisi mutta näkisittepä saman minkä minäkin tuo hurjistunut ilme isäni kasvoilla.
Voi kunpa jo tietäisitte, että minä jouduin onnettomuuteen ja menehdyin hetken aikaa sitten. Hoitaja joka, ei vielä tiennyt että minä menehdyin jo, meni lääkärin ja kahden hoitajan luo sanomaan että sopisiko että vanhempani saisivat jututtaa minua. Ja selitti samalla että vanhempani etsivät tytärtä, joka ei ollut saapunut kotiin sovitusti. Lääkäri astui sivummalle ja lähti vanhempieni luo yrittäen samalla olla jo hieman asiallisempi mitä … hetki sitten luotani lähdettyä. Ajatella että mitä nuorempi on kuollut mitä luonnottomassa tilassa, koskettaa vaikka ei olisi tuntenutkaan…

Lääkärin silmät olivat jo väsyneet ja itkusta punaiset että myös hieman turvonneet. Mutta silti hän ei antanut sen vaikuttaa, koska hänenhän työssään voi kenen tahansa kohdalla käydä näin niin kuin minulle. Lääkäri kertoi vanhemmilleni :” tyttö joka on tuossa huoneessa on valitettavasti kuollut hetki sitten.”


Vanhempani katsoivat toisiaan säikähtäneinä


Kaikki olivat hetken hiljaa kunnes, ” voisitteko hieman kuvailla tytärtänne?” Lääkäri sanoi.
”Hän on pitkä. Vaaleat olkapäihin ylettyvät hiukset ja siniset silmät.”
Hoitaja käänsi katseensa ensin vanhempiini ja sitten lääkäriin kysyvästi, lääkäri nyökkäsi hoitajalle.

”Voitte käydä katsomassa tunnistatteko tytön” hoitaja sanoi ”tänne päin…”
Äidilläni oli jo päässyt muutama kyynel vierähtämään poskille… Hoitaja kysyi ”oletteko valmiit katsomaan?” Vanhempani nyökkäsivät. He eivät oikein meinanneet uskoa että se olin minä… Mutta kyllä se minä olin ja hekin tajusivat sen myös. Rakkaat vanhemmat olen pahoillani, kunpa voisin olla nyt kotona kanssanne ilman että mitään olisi tapahtunut, mutta sen sijaan makaan edessänne kuolleena.

Lääkäri kertoi vanhemmilleni että Pohjolankadun ja Savonkadun risteyksessä oli tapahtunut kolari jossa minä olin törmännyt henkilöautoon. Minut oli tuotu ambulanssilla mahdollisimman pian sairaalaan ja elvytys aloitettu välittömästi jo tapahtuma paikalle saavuttua. Mutta mitään ei ollut enään tehtävissä koska olin jo lyönyt pääni aivan liian kovaa, ja minullahan kun EI ollut kypärää.

Poliisi kertoi vanhemmilleni, että hänkin oli kuulut sen verran tapahtuneesta että olin kuljettajan mielestä ollut huolimaton kun en ollut katsonut eteeni.
Tottahan se on että olin huolimaton kun en katsonut eteeni vaan puhua pälpätin puhelimeeni, ja sitten vain kuului se kova rysähdys ja siinä sitten kaikki olikin. Kaikki ympärilläni oli aivan hiljaista ja sitten kaikki lopulta myös pimeni.


On kulunut kaksi viikkoa kuolemastani. Koulullakin kaikki tai melkein kaikki tietävät että olen lähtenyt nyt pois heidän keskuudestaan ja mennyt luojan tykö. Rehtori on kuuluttanut kuolemastani keskusradiosta ja kehotti että koko koulunväki pitäisi minuutin hiljaisen hetken ja kertoi että oppilailla olisi mahdollisuus käydä juttelemassa koulukuraattorin kanssa ja kertoivat äitini terveiset että kuka haluaa tulla on tervetullut hautajaisiini.


Kuolemastani on kulunut nyt neljä viikkoa ja hautajaisistani on kulunut puolitoista viikkoa. Arki ei ihan vielä ole laskeutunut maan pinnalle takaisin. Vanhemmillani kumminkin on nyt helpompaa kun minua ei ole. Ja se miksi sanon näin niin johtuu tasan siitä että minulla oli vähän väliä vanhempieni kanssa ongelmia, tappelimme melkein koko ajan ja kuten tavallista juuri minun oma käytös oli se missä oli vikaa ja paljon.

Olin kerran kokeillut päihteitä ja poltin sitten aina silloin tällöin ja saatoinpa päästä pälkähästä silloin kun sanoin että joku toinen se oli polttanut kuin minä. Ja todellisuudessa en minä siihen röökiin ollut edes koukussa kuhanpahan vain kiusatakseni joskus poltin mutta en edes kokonaan keuhkoihin asti vetänyt sitä myrkkyä.

Minua harmittaa se että annoin pikku asioiden vaikuttaa elämääni huonolla tavalla ja kun purin pahan olon väärällä tavalla.. viiltelin ja pahoinpitelin itse itseäni ja saastutin sanoillani ja teoillani ympäristöni. Mutta nyt en enään…

Vanhempani ovat ihailtavan sitkeästi jaksaneet nyt jatkaa eteenpäin ja nyt uskon että kyllä he
oikeasti minusta välittivät mutta minä vain kielsin sen aikanaan enkä tahtonut heitä lähelleni. Vanhempani ovat käyneet joka ainoa pyhä haudallani tuoden uusia kukkia ja kynttilöitä.


Tänä päivänä kuolemastani on kulunut tasan yksi vuosi ja kaksi tuntia. Vanhempani eivät enään kerkiä käydä minua moikkaamassa haudalla niin useasti kuin vuosi sitten, mutta eivät he minua ole unohtaneet. Kumminkin kun käyvät moikkaamassa aina kun kerkeävät niin ei ole valittamista. Joka kerta minä kuulen sen kun he puhuvat minusta niin ihanasti ja toivon joka kerta että voisin halata heitä mutta ei, he eivät tunne sitä. Kerran kokeilin. Halasin äitiäni mutta hänelle tuli vilun väreitä, joten läksin pois etten palelluttaisi häntä. Samoin kävi isän kanssa.

Mutta nyt on kaikilla asiat hyvin, vanhemmillani on molemmilla hyvä palkkainen työ ja he ovat yhdessä. Ja vaikka minä lähdin ja vanhempani, ystävät ja sukulaiset ja muutamat muut jäivät kaipaamaan, maailma jatkaa kulkuaan aina kohti uutta huomista.

Haluan sanoa että toivottavasti sinä et ajattele itsemurhaa edes leikillä. Nauti elämäsi joka päivästä kuin se olisi viimeinen. Äläkä suotta murehdi tulevasta vaan elä päivä päivältä, ihan rauhassa, mihinkään ei ole kiire.